29.4.2017

Olen väsynyt

Helvetti. Milloin tässä näin pääsi käymään? Nukun koko yön ja päivän ja herättyäni pesukoneen tyhjentäminen on niin suuri urakka, että meinaan pyörtyä. Lyhyinä hereilläolon hetkinä jaksan leikittää kissoja tai ruokkia kissat. En sekä että. Jokaisena päivänä on yksi tavoite. Useampaa ei jaksa. Tänään tavoite oli saada maksettua laskut. Ylitin itseni, ja laitoin samalla hakemuksen Kelaan. Jos saisi taas sairauspäivärahat ja asumistuet pyörimään.

Nuku.
Syö.
Liiku.
Hoida kissat.

Siinä on asiat, jotka päivittäin pitää hoitaa. Herään sitten mihin aikaan päivästä tahansa, aloitan ensin aamupalasta. Syön sen. Jos sen jälkeen on yhä nälkä, syön päiväruuan. Jos sen jälkeen on yhä nälkä, syön välipalan. Jos sen jälkeen on yhä nälkä, syön iltaruuan. Jos senkin jälkeen on vielä nälkä, syön iltapalan.

Tavoite on nyt saada riittävä kalori- ja ravinnemäärä vatsaan. En edes haaveile säännöllisistä ruokailuajoista tai säännöllisestä vuorokausirytmistä, ennen kuin tämä valtava väsymys alkaa hellittää.

Liikunnalla tarkoitan tässä vaiheessa sitä, että nousen sängystä ja kuljen muuallekin kuin vessaan. Kissojen leikittäminen on nyt riittävä urheilusuoritus.

Miten tässä taas kävi näin?

Luen kirjaa, jossa tulkitaan Buddhan opetuksia. Kirjan ohjeet voisi tiivistää:

1. Rakasta itseäsi.
2. Tunne itsesi.

Kun en jaksa kuin maata sängyssä ja hengittää, opettelen ensimmäistä kohtaa. Jos se alkaa jossain vaiheessa sujua, voisi alkaa harjoitella meditaatiota. Sen pitäisi johtaa kohtaan 2. Jo tämä ensimmäinen kohta on vaikea, kun päässä pyörivät työjutut, asiakaskohtaamiset ja rahahuolet. Ja se, miten minä onnistuin TAAS väsyttämään itseni melkein hengiltä.

Näin jälkikäteen stressi on nähtävissä blogissani. Väsymys on nähtävissä blogissani. En vain halunnut nähdä sitä. Yritin jaksaa toistaiseksi voimassaolevaan työsuhteeseen asti. En jaksanut.

Nyt sitä sitten ollaan taas kohdassa 1: Rakasta itseäsi. Tässä päivässä se tarkoittaa:

Pidä huolta itsestäsi.

Mutta kaiken väsymyksenkin keskellä huomaan, miten kauas olen kulkenut. En sairasta masennusta, vaikka olen väsynyt. Trauma ei enää pidä otteessaan. Kaikki ei ole mustaa tervaa. Kaikki ei satu. Kaikki ei tunnu ylitsepääsemättömältä. Osat eivät hypi ympäriinsä. Huomaan vain unohtaneeni kuunnella itseäni. Opin, että yritän tehdä elämästäni vaikeampaa, kuin sen tarvitsee olla. Ehkä olen vihdoin valmis ottamaan elämän rennosti?

Muistutan itseäni mantrastani, ja yritän kohdistaa sen itseeni, en vain muihin:

Rakkautta & myötätuntoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)