30.4.2017

Tärkeä paniikki

Päätettiin lämmittää sauna. Saunassa D kysyi, saisiko hän hieroa jalkojani. Mikäs siinä. Hierottuaan jonkin aikaa hän totesi, että häntä alkaa panettaa, kun olen niin seksikäs. Sain paniikkikohtauksen. En saanut henkeä. Ryntäsin saunasta ja pyllähdin kylppärin lattialle istumaan. D toi minulle lasin vettä.

Tajusin, että lapsiosani oli mennyt totaalipaniikkiin jo ajatuksesta, että vieressäni on mies, joka kiihottuu. Tämä oli tärkeää, koska aiemmin missään ihmissuhteessani en ole pystynyt kohtaamaan näitä tunteita.

Seuraavana yönä (tai mikä vuorokauden aika se nyt olikaan, nukun paljon...) sängyssä maatessani päätin taas harjoitella itseni rakastamista. Jokin raakkuva ääni alkoi heti haukkua minua: Ei minua voi rakastaa.

Sitten esiin nousi lapsiosa, jonka muistin tavanneeni aiemminkin. Sillä oli nyt päässään pipo, jonka alta pilkottivat kirkkaat silmät ja vähän vaaleaa otsatukkaa. Päällään sillä oli paksu toppatakki ja lapaset. Toppatakki oli niin iso, että sen alta näkyivät vain paksut saapikkaat.

"Oikeastiko me aletaan rakastaa [itseämme]?" lapsi kysyi. Vastasin myöntävästi. Kuvittelin sisääni valopallon, jota olen käyttänyt valorentoutuksessa apunani nukahtamiseen. Kuvittelin, että pallon valo oli rakkautta ja se täyttää minut. Yllättäen lapsiosa alkoi sulautua minuun. Ryntäsin estelemään: Eihän se ollut vielä jakanut kantamiaan muistoja kanssani! Halusin muistaa!

Lapsi nauroi ja rauhoitteli minua. Se sulautui minuun, mutta ei kadonnut, vaan siirtyi sisäpuolelleni. Se meni valopallon luokse, poimi sen käsiinsä ja otti sen sisälleen. Näin valon hohtavan lapsen sisällä, ja sen sijaan, että lapsi olisi sulautunut minuun, se alkoi kasvaa. Sen kädet venyivät minun käsieni sisään, jalat jalkojeni sisään. Samalla aloin muistaa.

Muistin olleeni pieni lapsi leikkimässä lattialla. Olin onnellinen. Näin itseni onnellisuuden kuplassa, joka alkoi kasvaa. Kupla kasvoi isommaksi, kuin se asunto, missä silloin asuimme. Se työnsi pois tieltään kaiken pahan, räjäytti katon ja seinät pois tieltään. Sen sisään mahtui vain hyviä muistoja.

Muistin, kuinka istuin keittiön pöydän ääressä ja lentokone oli tulossa suuhuni. Nauroin. Muistin leikkineeni autoilla ja äiti opetti minulle, miten niillä peruutetaan. Muistin onnellisia lapsuusmuistoja.

"Lopeta!" huusin. Sattui liikaa. Olin käyttänyt vuosia oppiakseni kaikesta pahasta lapsuudessani. Nyt tämä kaikki hyvä sattui liikaa.

Mutta muistot tulivat silti. Yritin antaa niiden tulla, koska tiesin tämän olevan paranemista. Minuun sattui, kun ymmärsin minun kokeneen myös rakkautta lapsuudessani. Jotenkin se sattui vielä enemmän. Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos kaikki olisivat vain vihanneet. Se olisi tehnyt siitä kaikesta jotenkin ymmärrettävämpää. Mutta että joku rakastaa, mutta sulkee silmänsä siltä pahalta: Sitä en ollut lapsena kyennyt ymmärtämään. Hyvä, kun kykenen ymmärtämään sitä vieläkään.

Nyt minulla on sisälläni hyvin päättäväinen nuori neiti, joka on saanut mandaatin vahtia, että pidän itsestäni huolta. Sen ensimmäinen käsky oli leipoa piirakkaa, joten leivoin. Heti huolehdittuani tärkeämmistä, kuten unesta (3 tunnin kevyet päiväunet) ja nestetasapainosta. Nyt voisi testata, miten tuo raparperipiirakka onnistui. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)