29.5.2017

Edistystä

Eilinen oli aallonpohja. Oli vaikeaa edes hengittää. Jotenkin siitäkin vain noustiin.

Jossain vaiheessa viime päivien sumussa pinnalle nousi osa, joka väitti minulla olevan haavoja kurkussa. Opamoxin turvin ja lainatun taskulampun avulla näytin, että ei ole. Katsottiin kerran, toisen kerran. Sitten puhkesin itkuun.

Hetken nyyhkytyksellä oli suuri merkitys: kurkkua ei enää kurista, on helpompi syödä ja hengittää. Näin sitä hitaasti edetään suuta alaspäin.

Mieleni talon yö-puoli on nyt palanut kivijalkaan asti. Leppeä kesäsade on sammuttanut liekit. Viha on vaihtunut itkuun.

Vatsassani on tunne, että rakastan itseäni. Siihen keskittyminen on ollut parasta lääkettä pimeinä hetkinä. Vähitellen tuo tunne kasvaa. Ehkä se jonain päivänä kattaa minut kokonaan.

Osastolla olen turvassa, mutta osa potilaista on niin sairaita, että he pelottavat minua: psykoottinen masennus ja itsemurhayritykset ovat täällä arkea. Toisaalta osa minusta on vihainen, kun en ole osaston sairain: se haluaisi aloittaa kilpajuoksun pohjalle saadakseen hoivaa ja huomiota, jota ilman se lapsena jäi.

Toisaalta tiedän olevani oikeassa paikassa. Olen dissoillut niin kauan, että aivoni tarvitsevat aikaa ja keinoja oppia käsittelemään todellisuutta ilman sumuverhoa.

Edellisen terapiani tavoite oli "tasaisen harmaa arki". Olen toteuttanut sitä dissoilemalla kaikki voimakkaat tunteeni, jopa masennuksen. Jos nyt olisi vanhan kurpan aika oppia uusia temppuja.

25.5.2017

Väsy

Heräsin nelivuotiaan kanssa. Lapsi halusi leikkiä, minä halusin saada sen yhdistymään itseni kanssa.

(Otin vihdoin itselleni nimen. Olen Selviytyjä. Yhdessä muodostamme persoonan, jota muut kutsuvat nimelläni: päiväpersoonani.)

Lopulta lapsiosa alkoi kiroilla, mistä tajusin etsiä vanhempaa osaa. Varhaisteini ilmoittautui. Se kantoi vihaa laiminlyöjää kohtaan ja ylläpiti dissosiaatiota. En saanut lapsiosaa sulautumaan itseeni, mutta sain sen ainakin "pois päältä". Kehoni ei enää tunnu liian suurelta. Lapsi pääsi leikkimään ikäistensä kanssa. Muu odottaa terapian alkua.

Tänään olen ollut niin väsynyt, että peruin viikonlopun lomasuunnitelmani. Käyn kotona kissoja moikkaamassa huomenna. Jos jaksan. Muu on nyt liikaa.

24.5.2017

Pyörtyminen iltapalalla

Tw: raiskaus, pedofilia

Juoksen metsässä. On talviyö. Puristan unileluani rintaani vasten. Olen avojaloin, vaikka maassa on lunta. Piiloudun kuusen taimen taakse, mutta minut löydetään.

Mielensärkijä on ajanut meidät ukin autolla hirsimökille. Ukki on mukana. Mökillä on humalaisia ihmisiä, musiikki pauhaa. Ainut valo paistaa mökin avonaisesta ovesta. Minut vedetään jaloista mökkiin. Huudan ja potkin. Mies nappaa minulta unileluni. Kiljaisen.

Sitten minulle tehtiin pahaa. Nousen kattoon katselemaan tapahtumia. Pyörryn kivusta.

Olin neljä vuotta.

Ketipinor ❤

Olen nukkunut paremmin kuin ehkä koskaan. Olokin on parempi. Nykyään odotan yötä, että pääsee lepäämään! Viime yönä heräilin välillä, ja vain nautin siitä, miten IHANAA on nukkua! Valtava ero entiseen!

Vointi on parantunut nyt niin, että uskalsin luvata Dyykkarille tulevani kotiin viikonlopuksi. Vain lomalle, mutta kuitenkin. Olo varmaan heikkenee, koska käymme hautajaisissa, mutta sitten saa taas toipua.

Nyt vain olen ja ihmettelen. Ensimmäinen aamuni sairaalassa, kun en mennyt heti aamupalan jälkeen nukkumaan. Nyt ihmettelen, mitä teen kaikella tällä ajalla!

Keho on yhä väsynyt, enkä jaksa keskittyä kovin pitkään, mutta jaksan kuitenkin enemmän kuin eilen. Parempaan päin ollaan siis menossa.

Tuntuu hyvältä, että vihdoin löysin Suomesta kunnan, jossa mielenterveyden hoito on näin hyvällä tolalla (osastolla on aina paikkoja) ja vahva kriisiosaaminen. Minua ei hoputeta täältä pois. Olisipa K ollut yhtä onnekas...

23.5.2017

Sirusäkki


Olen niin väsynyt, että kuolen.

Makaan maalattialla alasti, kylmissäni. Odotan kuolemaa. Tämä joukkoraiskauksen kokenut osa on tuonut nyt väsymyksensä käsittelyyn, ja tuntuu, että vain makuulla on hyvä.

Eilen ymmärsin, että suoritan kaikkea: keiton syömisestä paranemiseen. Yritin lopettaa suorittamisen. Mutta jos pistän Suorittajan hyllylle, en jaksa kuin hengittää, ja sekin sattuu.

Kun saan itseni revittyä tähän hetkeen, voin hetken hyvin. Sitten haavoittunut osani nousee pintaan, ja romahdan.

Onneksi saan nyt hoitoa. Onneksi täällä on sosiaalityöntekijä, joka hoitaa raha-asiat puolestani. Maailma on tuolla jossain. Minä nuolen haavojani kolossani. Olen vihdoin niin vahva, että uskallan näyttää, kuinka rikki olen.

Vielä, kun saisi itkettyä...

21.5.2017

Viattoman syvä uni

Eilisilta ei meinannut sujua millään. Opamox naamaan: pyörin tunnin sängyssä. Ei vaikutusta. Uusi Opamox ja Tenox naamaan: aina kun meinasin torkahtaa, havahduin siihen, että vihainen 12v. raapi ranteitani verille.

Lopulta päivystävä lääkäri määräsi minulle Ketipinorin. Se toimi. Nukuin syvää unta, heräämättä. Näin ihania, onnellisia unia. Herättyäni päässä oli hiljaista ja se "taistele-tai-pakene"-jännitys, joka lihaksissani on ollut niin kauan kuin muistan, oli kadonnut. Ei lopullisesti, koska tunnen sen palaavan jo tätä kirjoittaessani, mutta kuitenkin: nukuin kuin pikkulapsi! (Jonka kotona EI tapella ja joka kokee olevansa turvassa.) Huomaan nyt odottavani ensi yötä innolla(!), varsinkin kun minulle luvattiin lisää tuota ihmeainetta. Opamox ja Tenox korvataan nyt sillä.

Suihkussa sain oivalluksen unestani. Se oli yhtä onnea, auvoa ja läheisyyttä, kunnes aloin miettiä keinoja tehdä siitä vielä parempi. Silloin alitajuntani alkoi sabotoida onneani, väkijoukot änkivät tuijottamaan, kaikki yrittämäni epäonnistui. Unessa ärsyyntymiseni kasvoi ja yritin vain kovemmin. Hereillä ymmärsin: olin alkanut suorittaa onnellisuutta, kuten aina kaikkea. Se johti onnettomuuteen, suruun ja raivoon. Leikistä, läheisyydestä ja onnesta ei ollut tietoakaan.

Oli myös tärkeää, että unessa oli Dyykkari. Tajusin meidän olevan tässä samanlaisia: hän suorittaa tätä suhdetta, sen sijaan, että nauttisi siitä. Siksi osaamme tehdä toisemme vain onnettomiksi, vaikka yritämme päinvastaista. Onni ei tule pakolla.

20.5.2017

Tulkintaa

Yö meni dissoillen: tuntui, kuin joitain kauan sitten irronneita osia olisi liukunut paikoilleen. Jokin syvä jännitys lihaksissa purkautui. Heräsin välillä hirveään tarpeeseen vahingoittaa itseäni. Päästiin kompromissiin: raavin ranteitani sen sijaan, että olisin viiltänyt kurkkuni auki. Kirvelyyn keskittyminen rauhoitti osaani.

Heräsin vasta päiväruualle. Kävin pyytämässä ja sain hoitoa ranteitteni naarmuille. Päiväkahvin aikaan lapsiosat halusivat taas kaakaota. Kun kannoin sitä pöytään, teki taas mieli raapia ranteita. Istuin alas, ja kysyin osaltani, miksi. Se selitti minun ansainneen kipua, koska en ollut estänyt sitä, mitä äidille tapahtui.

Kysyin siltä, miten olisin voinut. Näytin sille kolmevuotiaan lapsen niin elävästi, kuin saatoin kuvitella. Se hämmentyi.

Siirsin syyllisyyden tilanteesta mielensärkijälle. Silloin parahti se lapsiosa, joka yhä istui lastenhuoneen lattialla, järkyttyneenä tapahtuneesta. "Jos isi on paha, minäkin olen." Korjasin sitä. Minä en ole paha. Minä olin lapsi. Minusta olisi pitänyt pitää huolta.

Soturi, jonka tunnistin lopulta huomattavasti vahvistuneeksi Altaïriksi, haki lapsen toipumaan.

Ilmeisesti olin ehtinyt nukahtaa sinä yönä. Heräsin ämpärin kolahdukseen lattialle. Seuranneet tapahtumat: vihainen isä, vyön soljen osumat, äidin pelko ja pahimpana se, että isä meni hakkaamaan raskaana olevaa vaimoaan, minkä jopa minä lapsen mielessäni ymmärsin pahemmaksi, hirveämmäksi kuin sai olla... Kaikki se yhdistyi mielessäni nukkumiseen. Kunhan valvon öisin, pahaa ei tapahdu.

Se oli pienen lapsen epätoivoinen yritys tehdä maailmasta ennustettavampi, ymmärrettävämpi.

19.5.2017

Ei saa mennä nukkumaan

Yöhoitaja ehdotti, että en menisi vielä 8-9 välillä nukkumaan, koska olen nyt herännyt säännöllisesti 2-3 tunnin unien jälkeen ja tarvinnut lääkkeitä nukahtaakseni taas. Lapsiosani kuuli: "Ei saa mennä nukkumaan," ja "Ei saa nukkua."

Valvoin väkisin tunnin pidempään, ja yritin sitten nukahtaa. Eihän siitä tullut mitään. Lapsiosani uskoi vakaasti, että hoitajat suuttuvat, kun menin nukkumaan "ilman lupaa". Olin ollut tuhma, ja he hakkaisivat minut. Lopulta luovutin, puin päälleni ja menin mököttämään aulaan. Siinä ainakin näkisivät, että valvoin.

Lopulta yöhoitaja totesi, ettei hän ollut minua kieltänyt, ehdottanut vaan. Ja että voisin mennä nukkumaan.

Sängyssä ahdistus iski. Lapsiosani ryntäili pääni sisällä keräten syliinsä kaiken, jolla puolustautua: astaloita, haravia, kirveitä... Kun ehdotin, että se laskisi ne maahan, koska olen turvassa, se päätti tappaa itsensä. Lasi rikki, kaula auki. Sen suunnitelma oli niin seikkaperäinen, että päätin hakea apua.

Sain tärinän keskeltä kerrottua asiani. Sain Opamoxin ja tyynyn (lapsiosa halusi pehmolelun, mutta niitä ei ollut). Hoin kissojeni nimiä mantrana, räpläsin rastojani ja yritin muistaa, mikä vuosi on.

Kuulin tyhjän muoviämpärin kolahduksen lattialle, ja sen äänen, minkä muovikahva pitää pudotessaan ämpärin kylkeen. Näin mielensärkijän virnistyksen. Kuulin vyönsoljen helähdyksen.

(Harmaa kissa, oranssi kissa, kissanpentu...)

Vyönsoljen kilahdus. Muistin niiden ruskeiden vakosamettihousujen hajun. Aloin kirkua. Konttasin kuin vauhko eläin alas sängystäni, lattialle, yritin pöydän alle turvaan. Mielensärkijä ruoski vyöllään pimeässä, yrittäen osua minuun.

(Kissat, kissat, vuosi 2017... Kuolema seisoi vieressäni, hiljaisena, mykkänä. Se muistutti minua olemassaolollaan siitä, ettei kipuun kuole.)

"Älä huuda!!" huusi pelästynyt laiminlyöjä viereisestä makuuhuoneesta. Loput sanat jäivät hänen kurkkuunsa. Tiesin ne kuitenkin: Huutaminen tekee siitä vain pahempaa.

Mielensärkijä otti vyön, marssi makuuhuoneeseen ja alkoi ruoskia raskaana olevaa vaimoaan. Minä jäin kontilleni itkemään sänkyni viereen, tietäen, että isä tulee vielä takaisin.

Olin kolme vuotta.

Vedin itseni nykyhetkeen. Kelasin tapahtumat mielessäni vyönsoljen helähdykseen asti. Sitten Kuolema leikkasi viikatteellaan mielensärkijän pään irti, siististi yhdellä iskulla. Mitään pahaa ei ehtinytkään tapahtua. Kirjoitin näin muiston uudelleen.

Hain nenäliinan ja kuivasin kasvoni. Ihmettelin, miten se kastui niin paljon. Kokosin itseni, kävin pyytämässä Tenoxin ja menin nukkumaan.

Victim blaming

Olin menossa vessaan, kun pitikin istahtaa lattialle. "Joulupukki on kuollut," minulle kerrottiin. Se osa, joka on hoitanut lapsiosiani koko tämän ajan, on nyt niin uupunut, että se kannettiin sairastuvalle.

Yöllä heräsin (taas). Viisivuotias lapsiosani (päiväminääni) kiljui yöminäni olevan paha. Sillä oli vahva käsitys siitä, että uhri on aina paha, koska hän on tehnyt jotain sellaista, että ansaitseekin tulla lyödyksi. Yritin puhua sitä ympäri: Että jos mies hakkaa naista vyöllä, niin kumpi viedään vankilaan?

"Nainen," lapsiosa vastasi järkähtämättä: "nainen on tehnyt jotain pahaa."

Vaihdoin esimerkkiä. Entäs, jos mies murhaisi naisen? Sama vastaus.

Koska en päässyt itseni kanssa tappelussa puusta pitkälle, päätin käydä yöhoitajan juttusilla. Selostin hänelle tilanteen. Siinä jutellessa kiinnityin paremmin aikuiseen puoleeni ja tuli mieleen antaa 5v:n "lainata" vanhemman osani päättelytaitoja, että se pääsisi jumistaan. Se toimi.

Tajusin, ettei tämä uhrin syyttäminen ollut vain mielensärkijän ja muiden hyväksikäyttäjieni minulle opettama asia, vaan myös (erityisesti) äitini oppi. Miksi isä löi äitiä? Koska äiti suututti isän.

Tästä seurasi, että päiväpuoleni alkoi vihata yöpuoltani: Senkin uhri!!

Tajusin myös, että persoonani jakautumisen on pitänyt tapahtua viimeistään, kun olen ollut viisivuotias. Mikä taakka lapselle!

Nyt sisäinen viisivuotiaani on oppinut, että tuhma on se, joka lyö. Ehkä tästä alkaa neuvottelut eri osapuolten välillä.

18.5.2017

Todellisuus on subjektiivinen kokemus

Minusta tuntuu, kuin minua revittäisiin kahtia. Ajatus katkeilee. Yö-minä yrittää päästä puikkoihin.

Näin kuvailin oloani eilen omahoitajalle. Eilen oli rankka päivä. Soitin suosikki-sukulaiselleni, joka ymmärsi ja tuki. Se oli käsittämätöntä. Soitin Dyykkarille ja riideltiin siitä, kertooko hän lapsille minun olevan sairaalassa, vai ei. Minusta lapset ovat jo niin isoja, että heille pitää kertoa. D halusi valehdella minun olevan "reissussa". Minusta hän häpeää minua.

Ja sitten hoitajan kanssa jutellessa todellisuus alkoi kadota, yö-minä yritti kaikin voimin pintaan. "PASKA, PASKA, PASKA!" se huusi minulle. Hetken rauhoituttuani ymmärsin, että olin sen mielestä ollut liian tarvitseva. Opamoxin avuin sain itseni taas kasaan.

Nukahdin illalla jo kasilta. Heräsin valtavaan ahdistukseen puoli 11 yöllä. "Puukkomiehet tulee!" hoki lapsiosa, osaamatta selittää. Joku väitti, että minua on joskus puukotettu oikeaan olkapäähäni, mutta eihän se voi pitää paikkaansa.

Opamox, Truxal ja pää takaisin tyynyyn. Ei toiminut. Puolilta öin hain vielä uuden Opamoxin, ennen kuin vihdoin nukahdin.

Näin unta, että pesin verisiä kädenjälkiä seinistä. En halunnut. Silti pesin, pakonomaisesti. Harmaa seinä jatkui loputtomiin, samoin verijäljet. Kun sain yhden kohdan putsattua, jäljet palasivat, kun vilkaisin muualle.

Herättyäni tuntui, että aivoni oli korvattu yön aikana etanalla. Olin niin jumissa ja kävin niin hitaalla. Söin aamulääkkeeni ja -palani, menin takaisin nukkumaan. Heräsin vasta ruokakelloon. Tajusin, että vasta nyt keho on palannut ylikierroksilta "normaalitilaan". Tai kuinka normaali olo nyt voi olla, kun tuntuu, että vatsassa on hirviö (nimeltä Itku), joka yrittää repiä minut auki.

Olen todellakin oikeassa paikassa.

15.5.2017

Taas osastolla

Tänään oli tapaaminen psykiatrin kanssa. Sairauslomaa heinäkuun loppuun, lääkitys aloitetaan uudelleen ja suositteli, että jäisin osastolle. Kauhisteli sitä, että olen ollut yksin dissoni kanssa niin monta vuotta: että terapian jälkeen minua ei ohjattu jatkoa varten mihinkään. Kelan tukema terapia kun on työkykyä ylläpitävää. Minä tarvitsen pitkäaikaisempaa hoitoa.

Puolivälissä keskustelua halusin vain nukahtaa. Halusin pois.

Psykiatri kiinnitti huomiota myös siihen, että kerroin elämäni kauheuksista kuin kone, mitään tuntematta. Koin, että en ansaitse hoitoa, vaan minun tulee kärsiä. Tästä huolimatta hän sai minut suostumaan lääkehoidon (Venlafaxin, SSRI-ryhmää, lisäksi Opamox) aloittamiseen. Osastolle jäin mielelläni.

Soitin kaverin hakemaan minut. Ohjeistin kissojen hoidosta, pakkasin, sain kyydin osastolle. Kaveri kertoi olleensa minusta huolissaan, kun olin kertonut saman asian kahteen kertaan, kun hän oli poikennut teelle. Vitun noloa.

Osaston ovelle kävellessä ihmettelin sitä, että nyt minulla on turvaverkko. Sain kissoille hoitajat ja kyydin edestakaisin, ihan Dyykkarista riippumatta.

Lyhyen kierroksen jälkeen asetuin huoneeseen, jonka jaan jonkun toisen kanssa. Nyt odotan, milloin joku ehtii paikalle juttelemaan kanssani.

Väsyttää. Haluaisin vain nukkua. Tappelen itseni kanssa siitä, kehtaanko käydä kysymässä Opamoxista vai en. En nyt jaksaisi sitä, jos vastaus on, että lääkäri ei ole laittanut minulle tietoa lääkkeistä.

14.5.2017

Pesee ja linkoaa, suunta eteenpäin

Kävin ruokajonossa hakemassa itselleni syötävää. Sain sitä niin paljon, että meinasin alkaa itkeä jo paikan päällä. Seuraavat 2 päivää vain söin ja itkin helpotuksesta: Jääkaapissa on ruokaa ja voin vain käydä ottamassa sitä, lämmittää ja syödä.

Säännöllinen syöminen ja riittävät ravintoaineet ovat tehneet ihmeitä. Lisäksi kissojen lenkittäminen on varmistanut, että tulee käytyä pihalla päivittäin.

TW: viittaus perheväkivaltaan, raiskaustakauman kuvaus.

Huonoja hetkiäkin on tietty ollut. En saa öisin nukuttua, koska se on vaarallista. Katsoin Queer as Folk-sarjaa läpi yön. Menin nukkumaan vasta aamusta. Heräsin päivällä tappeluun naapurissa. Jouduin soittamaan häkeen. Poliisit kävivät katsomassa, että kaikki ovat kunnossa. Menin ylikierroksille. Jouduin soittamaan auttaviin puhelimiin. Poliklinikalta vakuutettiin, että voin tulla sinne, jos en pärjää. Se rauhoitti. Söin hyvin. Venyttelin. Hieroin itseäni.

Lopulta laitoin turvamusiikkia soimaan kuulokkeisiin, niin sain itseni vihdoin sänkyyn asti. Sängyssä ahdistus alkoi nousta. Dissoilin. Joku osani tuli kysymään, joko saan luopua naamiostani, jota pidän kasvoillani. Annoin luvan. Se riisu hymyn kasvoiltani ja puhkesin itkuun. Koin äkkiä hyvin voimakkaasti, että olin vain vasen puoleni, ja sekin katkesi palleaan. Todellisuus aaltoili. Ravistelin itseäni, tärisin, keskityin musiikkiin. Kysyin itseltäni, mitä pelkäsin. Pelkäsin hulluksi tulemista. Seuraavan päivän hoitajakäyntiä. Pelkäsin, että menen sinne, ja sekoan. Hyökkään hoitajan kimppuun, kehtaakin yrittää auttaa. Kaivelee menneitä. Romahdan nurkkaan itkemään. Vajoan katatoniseen tilaan. Rupean riehumaan ja joudun pehmustettuun huoneeseen.

Äkkiä näin poliklinikan täynnä lohikäärmeitä. Paksuja, valtavia lohikäärmeitä. Ne eivät mahtuneet yhteen huoneeseen kokonaan. Lohikäärmeet kietoutuivat ympärilleni, ja jotenkin tiesin, että selviän tästäkin.

Asetuin selälleni ja vedin syvään henkeä. Tunsin jonkin irtoavan sisälläni, kuin lautta pahuutta olisi irronnut pohjasta ja alkanut kohota kohti pintaa. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Keskityin musiikkiin, joka tulvi nappikuulokkeista tajuntaani.

Sitten koin hyvin voimakkaan kehollisen takauman raiskauksesta. Tunsin miehen levittävän jalkani levälleen. Potkin puolustautuakseni. En saanut käsiäni liikutettua ja tajusin, että minua pidettiin käsistä kiinni. Muistutin itseäni, että nyt on vuosi 2017, kaikki on eri tavalla ja minä voin liikkua. Minä pääsen tästä pois, jos haluan. Lopuksi tunsin limaisen valtavan kielen, joka työnnettiin kurkkuuni. Sitten takauma oli ohi. Katsoin kelloa. Yli neljän.

Takauman elettyäni pystyin taas rauhoittumaan. Nukahdin.
/TW

Tänään kävin hoitajan puheilla. Hän kutsui paikalle myös päivystävän psykiatrin. He pyysivät minua jäämään osastolle, mutta en voi jättää kissojani yksin, ilman hoitajaa. Sain kotiin kaksi Opamoxia. Lääkäri kielsi minulta autoilun, koska dissoilen nyt niin voimakkaasti ja koen ajatuksia, että haluan joutua onnettomuuteen, jotta minut vietäisiin sairaalaan. Osallani, joka kokee tulleensa raiskatuksi, on suuri tarve saada hoivaa ja huomiota. Se saattaa saada minut ajamaan auton alle ihan vain saadakseen tarpeensa tyydytetyksi.

No, yritän nyt kuitenkin saada itseni nukkumaan Opamoxin avulla. Huomenna hoitopalaveri. Siellä suunnitellaan jatkoa ja aloitetaan joku lääkitys. Pääni on saatava nyt pysähtymään, jotta aivot saavat välillä levätäkin. Vuorokausirytmi pitää saada kohdilleen, että saan pysyttyä elämässä kiinni ja pidettyä kiinni säännöllisestä syömisestä. Aivot eivät toimi hyvin nälässä.

Saattaa kyllä olla, että olen kohta osastokunnossa. Jos niin käy, pitää ottaa yhteyttä sosiaalitoimeen ja kysyä, voisivatko he maksaa sairaalakuluni. Minulla ei ole nyt toivoakaan saada niitä maksettua. Sähkölaskukin maksettiin luotolla...

12.5.2017

Elokuva: Before I Wake

Katsoin poikkeuksellisesti kauhuleffan. Totesin kuitenkin nopeasti, ettei leffa pelottanut minua. Elokuvan hirviö oli niin selvästi pojan luomus, jonka tehtävänä oli suojella häntä. Jokainen, joka aiheutti pojalle turhautumia tms. oli vaarassa.

Jos joku, jolla ei ole dissoa, miettii, millaista osien kanssa työskentely on: katso tämä leffa. Tätä minä teen pääni sisällä, jatkuvasti. Vuodesta toiseen. Teen itsestäni sen äidin, jonka pelästynyt lapsi olisi tarvinnut. En juokse pakoon tai pelästy, vaikka osa tekisi itsestään kuinka pelottavan, tai kuinka tökkisi pelkojani ja/tai kipupisteitäni. Olen se äiti, joka sanoittaa lapselle tapahtumia, lohduttaa, tekee hirviön tarpeettomaksi. Siirtää syyllisyyden lapselta pahantekijöille.

Jos sinulla on disso, Before I Wake voi olla liian triggeröivä. Katso leffan varoitukset imdb:stä etukäteen ja kuuntele itseäsi leffan aikana. Leffa on katsottavissa Netflixissä.

9.5.2017

Paskaa, paskaa kaikkialla

TW: ulostetta, viittaus anaaliraiskaukseen.

Havahduin konttaamasta lattialla sekapäisenä. Istahdan matolle. Järkytyn.

"Paskaa! Paskaa kaikkialla!" ajattelin kouluikäisen, kauan sitten jo vaipoista päässeen lapsen järkytyksellä.

Matolla ympärilläni oli tavaraa. Ne kaikki olivat paskassa. Katsoin käsiäni. Paskaa.

Joku muu kuin minä, mutta kuitenkin kehoani käyttäen siivosi.

Kun miehet palasivat, he näkivät minun istuvan - puhtaana - matolla ja esitellen lajittelemiani tavaroita, jotka nekin olivat pesty. Kaikki siististi laatikoissaan.

"Täähän on kätevä tää sun tyttös: Siivoo ja kaikki!" henkäisi mielensärkijän vieressä seissyt mies. Miehiä nauratti.

Minä nauroin, vaikka en tiennyt, mille.

En muista huoneesta kuin painavan, 80-luvun tummapuisen kirjahyllyn aukirepsottavine ovineen. Sen alakaapit olivat tyhjät. Tavarat olivat niistä. En muista, millainen matto oli. En muista, mitä tavarat olivat.

Mutta hajun: Sen muistan. Paskaa ja spermaa ja hikeä.

6.5.2017

Sata lasissa

Tuntuu, että asiat viuhuvat niin hirmuista vauhtia pääkopassa, että en pysy perässä. Osa nousee pintaan, sovitaan jotain, se painuu taka-alalle. Toinen osa nousee esiin, ratkotaan sen ongelma, osa painuu alitajuntaan.

Kävin ekaa kertaa mt-hoitajan luona juttelemassa. Saan nyt ensiapuna keskusteluapua häneltä. Hän yrittää saada minut nyt psykiatrille ASAP, että minulle saataisiin joku jarru päälle. Tajusin vasta keskustelun aikana, että vaikka MINÄ en koe olevani muuta kuin väsynyt, jos osa, jota kutsun yö-minäksi, on paniikissa, kehoni on paniikissa.

Nyt on käynyt selväksi, että aiemman terapian aikana saatiin vakautettua vasta päivä-minä: Se osa, joka huolehtii päivittäisistä asioista. Sekin oli hajonnut osiin, kuten Sipe, lääkäri jne. Nyt on käsittelyyn nousemassa yö-minä. Kun tajusin osan olevan samassa kehossa kuin minä, oikeaa kättä lakkasi särkemästä. Kehollisesti päivä-minä asuu kehoni vasemmassa puoliskossa. Yö-minä asuu kehon oikeassa puoliskossa, ja on ilmeisesti hajonnut ainakin kahteen osaan, koska en vieläkään tiedä, kenelle oikea jalkani kuuluu. Tajusin, että jos laitan silmät kiinni, en tunne oikean pohkeeni lihaksia. Tiedän, missä asennossa jalkani on, mutta se voisi olla yhtä hyvin ontto.

Hyväksikäyttö on siis halkaissut minut kehollisesti kahtia: Vasen puoleni ei tiennyt hyväksikäytöstä mitään. Koska olen oikeakätinen, oikea puoli kehostani hoiti tilanteet, jotka saivat tietoisen mieleni juoksemaan kirkuen karkuun.

Mt-hoitajalla minulla meni 20 minuuttia vain taustatietojen kertomiseen. Loppuaika käsiteltiin sitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Keskustelun jälkeen kävin kirjastossa ja lainasin kassillisen luettavaa. Haluan nyt tietoa, haluan elämyksiä, haluan reissata muiden ihmisten nahoissa vähän aikaa. Haluan jotain muuta ajateltavaa kuin pääni sisäinen rumba.

Kohtelin osaani (yö-minä) kuin se olisi joutunut raiskatuksi eilen. Kävin hakemassa sille lohturuokaa ja -karkkia kaupasta, järjestin niin, että sain aivan rauhassa mennä lukemaan kirjaa lukunurkkaukseeni karkkipussin kanssa, hyvin syöneenä. Tämä kaikki tuntui lohduttavan ja rauhoittavan sitä.

Olen yrittänyt pitää kiinni käskystä nukkua, syödä ja liikkua. Käyn ostamassa einestä, jos en saa tehtyä ruokaa. Pakotan itseni syömään aamupalaa heti herättyäni, oli kello mitä tahansa. Kissat vievät minua päivittäin lenkille. Menen nukkumaan säännöllisesti. Rauhoitan asunnon jo kahdeksalta illalla: silloin vedän verhot kiinni, vaihdan iltavalaistuksen, laitan laitteisiin sinivalosuodattimet, suljen ämyrit, luen kirjaa. Jos herään yöllä, keskityn turvallisuudentunteen vahvistamiseen. Monesti se auttaa nukahtamaan uudelleen.

Tämä kaikki on aivan erilaista kuin 2009. Nyt on valoa, ei mustaa. Minua ei ahdista. Leikitän kissoja, käyn asioilla, hoidan kotia. Olen väsynyt, mutta se menee nukkumalla ohi. En jaksa ahdistua edes rahoista. Kyllä elämä kantaa. On kantanut ennenkin.