29.5.2017

Edistystä

Eilinen oli aallonpohja. Oli vaikeaa edes hengittää. Jotenkin siitäkin vain noustiin.

Jossain vaiheessa viime päivien sumussa pinnalle nousi osa, joka väitti minulla olevan haavoja kurkussa. Opamoxin turvin ja lainatun taskulampun avulla näytin, että ei ole. Katsottiin kerran, toisen kerran. Sitten puhkesin itkuun.

Hetken nyyhkytyksellä oli suuri merkitys: kurkkua ei enää kurista, on helpompi syödä ja hengittää. Näin sitä hitaasti edetään suuta alaspäin.

Mieleni talon yö-puoli on nyt palanut kivijalkaan asti. Leppeä kesäsade on sammuttanut liekit. Viha on vaihtunut itkuun.

Vatsassani on tunne, että rakastan itseäni. Siihen keskittyminen on ollut parasta lääkettä pimeinä hetkinä. Vähitellen tuo tunne kasvaa. Ehkä se jonain päivänä kattaa minut kokonaan.

Osastolla olen turvassa, mutta osa potilaista on niin sairaita, että he pelottavat minua: psykoottinen masennus ja itsemurhayritykset ovat täällä arkea. Toisaalta osa minusta on vihainen, kun en ole osaston sairain: se haluaisi aloittaa kilpajuoksun pohjalle saadakseen hoivaa ja huomiota, jota ilman se lapsena jäi.

Toisaalta tiedän olevani oikeassa paikassa. Olen dissoillut niin kauan, että aivoni tarvitsevat aikaa ja keinoja oppia käsittelemään todellisuutta ilman sumuverhoa.

Edellisen terapiani tavoite oli "tasaisen harmaa arki". Olen toteuttanut sitä dissoilemalla kaikki voimakkaat tunteeni, jopa masennuksen. Jos nyt olisi vanhan kurpan aika oppia uusia temppuja.

2 kommenttia:

  1. Kuulostaa niin tutulta! Jopa tuo "pohjakosketuksen/tarpeeksi sairas" kaipaus. Ja että tunteet on kadonneet. Tsemppiä hoitoon!!!

    VastaaPoista
  2. Tämä saattaa kuulostaa tyhmältä, mutta ehkä nyt on aika osien kokoon haalimisen ja hallitsemisen sijaan hajottaa pakka ihan kunnolla jotta saat kasattua palaset yhteen kestävällä tavalla. Se vaatii romahduksen jos toisenkin, sekä aikaa ja apua, jota olet itsellesi siellä saamassa.

    Voimia oloon!

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)