19.5.2017

Ei saa mennä nukkumaan

Yöhoitaja ehdotti, että en menisi vielä 8-9 välillä nukkumaan, koska olen nyt herännyt säännöllisesti 2-3 tunnin unien jälkeen ja tarvinnut lääkkeitä nukahtaakseni taas. Lapsiosani kuuli: "Ei saa mennä nukkumaan," ja "Ei saa nukkua."

Valvoin väkisin tunnin pidempään, ja yritin sitten nukahtaa. Eihän siitä tullut mitään. Lapsiosani uskoi vakaasti, että hoitajat suuttuvat, kun menin nukkumaan "ilman lupaa". Olin ollut tuhma, ja he hakkaisivat minut. Lopulta luovutin, puin päälleni ja menin mököttämään aulaan. Siinä ainakin näkisivät, että valvoin.

Lopulta yöhoitaja totesi, ettei hän ollut minua kieltänyt, ehdottanut vaan. Ja että voisin mennä nukkumaan.

Sängyssä ahdistus iski. Lapsiosani ryntäili pääni sisällä keräten syliinsä kaiken, jolla puolustautua: astaloita, haravia, kirveitä... Kun ehdotin, että se laskisi ne maahan, koska olen turvassa, se päätti tappaa itsensä. Lasi rikki, kaula auki. Sen suunnitelma oli niin seikkaperäinen, että päätin hakea apua.

Sain tärinän keskeltä kerrottua asiani. Sain Opamoxin ja tyynyn (lapsiosa halusi pehmolelun, mutta niitä ei ollut). Hoin kissojeni nimiä mantrana, räpläsin rastojani ja yritin muistaa, mikä vuosi on.

Kuulin tyhjän muoviämpärin kolahduksen lattialle, ja sen äänen, minkä muovikahva pitää pudotessaan ämpärin kylkeen. Näin mielensärkijän virnistyksen. Kuulin vyönsoljen helähdyksen.

(Harmaa kissa, oranssi kissa, kissanpentu...)

Vyönsoljen kilahdus. Muistin niiden ruskeiden vakosamettihousujen hajun. Aloin kirkua. Konttasin kuin vauhko eläin alas sängystäni, lattialle, yritin pöydän alle turvaan. Mielensärkijä ruoski vyöllään pimeässä, yrittäen osua minuun.

(Kissat, kissat, vuosi 2017... Kuolema seisoi vieressäni, hiljaisena, mykkänä. Se muistutti minua olemassaolollaan siitä, ettei kipuun kuole.)

"Älä huuda!!" huusi pelästynyt laiminlyöjä viereisestä makuuhuoneesta. Loput sanat jäivät hänen kurkkuunsa. Tiesin ne kuitenkin: Huutaminen tekee siitä vain pahempaa.

Mielensärkijä otti vyön, marssi makuuhuoneeseen ja alkoi ruoskia raskaana olevaa vaimoaan. Minä jäin kontilleni itkemään sänkyni viereen, tietäen, että isä tulee vielä takaisin.

Olin kolme vuotta.

Vedin itseni nykyhetkeen. Kelasin tapahtumat mielessäni vyönsoljen helähdykseen asti. Sitten Kuolema leikkasi viikatteellaan mielensärkijän pään irti, siististi yhdellä iskulla. Mitään pahaa ei ehtinytkään tapahtua. Kirjoitin näin muiston uudelleen.

Hain nenäliinan ja kuivasin kasvoni. Ihmettelin, miten se kastui niin paljon. Kokosin itseni, kävin pyytämässä Tenoxin ja menin nukkumaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)