18.5.2017

Todellisuus on subjektiivinen kokemus

Minusta tuntuu, kuin minua revittäisiin kahtia. Ajatus katkeilee. Yö-minä yrittää päästä puikkoihin.

Näin kuvailin oloani eilen omahoitajalle. Eilen oli rankka päivä. Soitin suosikki-sukulaiselleni, joka ymmärsi ja tuki. Se oli käsittämätöntä. Soitin Dyykkarille ja riideltiin siitä, kertooko hän lapsille minun olevan sairaalassa, vai ei. Minusta lapset ovat jo niin isoja, että heille pitää kertoa. D halusi valehdella minun olevan "reissussa". Minusta hän häpeää minua.

Ja sitten hoitajan kanssa jutellessa todellisuus alkoi kadota, yö-minä yritti kaikin voimin pintaan. "PASKA, PASKA, PASKA!" se huusi minulle. Hetken rauhoituttuani ymmärsin, että olin sen mielestä ollut liian tarvitseva. Opamoxin avuin sain itseni taas kasaan.

Nukahdin illalla jo kasilta. Heräsin valtavaan ahdistukseen puoli 11 yöllä. "Puukkomiehet tulee!" hoki lapsiosa, osaamatta selittää. Joku väitti, että minua on joskus puukotettu oikeaan olkapäähäni, mutta eihän se voi pitää paikkaansa.

Opamox, Truxal ja pää takaisin tyynyyn. Ei toiminut. Puolilta öin hain vielä uuden Opamoxin, ennen kuin vihdoin nukahdin.

Näin unta, että pesin verisiä kädenjälkiä seinistä. En halunnut. Silti pesin, pakonomaisesti. Harmaa seinä jatkui loputtomiin, samoin verijäljet. Kun sain yhden kohdan putsattua, jäljet palasivat, kun vilkaisin muualle.

Herättyäni tuntui, että aivoni oli korvattu yön aikana etanalla. Olin niin jumissa ja kävin niin hitaalla. Söin aamulääkkeeni ja -palani, menin takaisin nukkumaan. Heräsin vasta ruokakelloon. Tajusin, että vasta nyt keho on palannut ylikierroksilta "normaalitilaan". Tai kuinka normaali olo nyt voi olla, kun tuntuu, että vatsassa on hirviö (nimeltä Itku), joka yrittää repiä minut auki.

Olen todellakin oikeassa paikassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)