6.5.2017

Sata lasissa

Tuntuu, että asiat viuhuvat niin hirmuista vauhtia pääkopassa, että en pysy perässä. Osa nousee pintaan, sovitaan jotain, se painuu taka-alalle. Toinen osa nousee esiin, ratkotaan sen ongelma, osa painuu alitajuntaan.

Kävin ekaa kertaa mt-hoitajan luona juttelemassa. Saan nyt ensiapuna keskusteluapua häneltä. Hän yrittää saada minut nyt psykiatrille ASAP, että minulle saataisiin joku jarru päälle. Tajusin vasta keskustelun aikana, että vaikka MINÄ en koe olevani muuta kuin väsynyt, jos osa, jota kutsun yö-minäksi, on paniikissa, kehoni on paniikissa.

Nyt on käynyt selväksi, että aiemman terapian aikana saatiin vakautettua vasta päivä-minä: Se osa, joka huolehtii päivittäisistä asioista. Sekin oli hajonnut osiin, kuten Sipe, lääkäri jne. Nyt on käsittelyyn nousemassa yö-minä. Kun tajusin osan olevan samassa kehossa kuin minä, oikeaa kättä lakkasi särkemästä. Kehollisesti päivä-minä asuu kehoni vasemmassa puoliskossa. Yö-minä asuu kehon oikeassa puoliskossa, ja on ilmeisesti hajonnut ainakin kahteen osaan, koska en vieläkään tiedä, kenelle oikea jalkani kuuluu. Tajusin, että jos laitan silmät kiinni, en tunne oikean pohkeeni lihaksia. Tiedän, missä asennossa jalkani on, mutta se voisi olla yhtä hyvin ontto.

Hyväksikäyttö on siis halkaissut minut kehollisesti kahtia: Vasen puoleni ei tiennyt hyväksikäytöstä mitään. Koska olen oikeakätinen, oikea puoli kehostani hoiti tilanteet, jotka saivat tietoisen mieleni juoksemaan kirkuen karkuun.

Mt-hoitajalla minulla meni 20 minuuttia vain taustatietojen kertomiseen. Loppuaika käsiteltiin sitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Keskustelun jälkeen kävin kirjastossa ja lainasin kassillisen luettavaa. Haluan nyt tietoa, haluan elämyksiä, haluan reissata muiden ihmisten nahoissa vähän aikaa. Haluan jotain muuta ajateltavaa kuin pääni sisäinen rumba.

Kohtelin osaani kuin se olisi joutunut raiskatuksi eilen. Kävin hakemassa sille lohturuokaa ja -karkkia kaupasta, järjestin niin, että sain aivan rauhassa mennä lukemaan kirjaa lukunurkkaukseeni karkkipussin kanssa, hyvin syöneenä. Tämä kaikki tuntui lohduttavan ja rauhoittavan sitä.

Olen yrittänyt pitää kiinni käskystä nukkua, syödä ja liikkua. Käyn ostamassa einestä, jos en saa tehtyä ruokaa. Pakotan itseni syömään aamupalaa heti herättyäni, oli kello mitä tahansa. Kissat vievät minua päivittäin lenkille. Menen nukkumaan säännöllisesti. Rauhoitan asunnon jo kahdeksalta illalla: silloin vedän verhot kiinni, vaihdan iltavalaistuksen, laitan laitteisiin sinivalosuodattimet, suljen ämyrit, luen kirjaa. Jos herään yöllä, keskityn turvallisuudentunteen vahvistamiseen. Monesti se auttaa nukahtamaan uudelleen.

Tämä kaikki on aivan erilaista kuin 2009. Nyt on valoa, ei mustaa. Minua ei ahdista. Leikitän kissoja, käyn asioilla, hoidan kotia. Olen väsynyt, mutta se menee nukkumalla ohi. En jaksa ahdistua edes rahoista. Kyllä elämä kantaa. On kantanut ennenkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)