15.5.2017

Taas osastolla

Tänään oli tapaaminen psykiatrin kanssa. Sairauslomaa heinäkuun loppuun, lääkitys aloitetaan uudelleen ja suositteli, että jäisin osastolle. Kauhisteli sitä, että olen ollut yksin dissoni kanssa niin monta vuotta: että terapian jälkeen minua ei ohjattu jatkoa varten mihinkään. Kelan tukema terapia kun on työkykyä ylläpitävää. Minä tarvitsen pitkäaikaisempaa hoitoa.

Puolivälissä keskustelua halusin vain nukahtaa. Halusin pois.

Psykiatri kiinnitti huomiota myös siihen, että kerroin elämäni kauheuksista kuin kone, mitään tuntematta. Koin, että en ansaitse hoitoa, vaan minun tulee kärsiä. Tästä huolimatta hän sai minut suostumaan lääkehoidon (Venlafaxin, SSRI-ryhmää, lisäksi Opamox) aloittamiseen. Osastolle jäin mielelläni.

Soitin kaverin hakemaan minut. Ohjeistin kissojen hoidosta, pakkasin, sain kyydin osastolle. Kaveri kertoi olleensa minusta huolissaan, kun olin kertonut saman asian kahteen kertaan, kun hän oli poikennut teelle. Vitun noloa.

Osaston ovelle kävellessä ihmettelin sitä, että nyt minulla on turvaverkko. Sain kissoille hoitajat ja kyydin edestakaisin, ihan Dyykkarista riippumatta.

Lyhyen kierroksen jälkeen asetuin huoneeseen, jonka jaan jonkun toisen kanssa. Nyt odotan, milloin joku ehtii paikalle juttelemaan kanssani.

Väsyttää. Haluaisin vain nukkua. Tappelen itseni kanssa siitä, kehtaanko käydä kysymässä Opamoxista vai en. En nyt jaksaisi sitä, jos vastaus on, että lääkäri ei ole laittanut minulle tietoa lääkkeistä.

4 kommenttia:

  1. Tosi kyvä lukea että olet osastolla ja alat saamaan kunnon hoitoa!!! Ja että sinä itse päätit, eikä osasi, ja jäit osastolle. Toivottavasti sulla lääkkeet auttaa, minulla niistä ei juuri tehoa ollut vaikka olen lähes 10 v syönyt mitä erilaisempia lääkkeitä. Toivon kovasti että nyt alat saamaan apua oikealla tavalla!

    VastaaPoista
  2. Näin blogiasi vuosia seuranneena voin yhtyä tuohon hoidon ja tukiverkoston puutteen kauhisteluun. Toki dissoilun kanssa pärjää ilmankin (tiettyyn pisteeseen asti) kieltämällä ja "unohtamalla" asioita, kuten oirekuvaan kuuluu, mutta se jatkaa vain sitä samaa selviytymistaistelua, joka pitäisi jo saada syineen työn alle, pysähdyksiin ja laukeamaan.

    Olet jakanut täällä avoimesti, rohkeasti ja viisaasti matkaasi, ja nostan siitä sinulle hattua! Uskon, että moni samojen ongelmien kanssa taisteleva ihminen on hyötynyt tarinastasi, joka kaikessa kamaluudessaankin on varsin opettavainen.

    Luota itseesi. Lepää. Anna armoa. Rakasta.

    Toivon sinulle paljon voimia, kärsivällisyyttä, hyväksyntää itseäsi kohtaan ja luottamusta siihen, että elämä kantaa kyllä. 

    - Tuulia

    VastaaPoista
  3. Voimia, tsemppiä ja jaksamisia!<3

    -Lissu

    VastaaPoista

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)