20.5.2017

Tulkintaa

Yö meni dissoillen: tuntui, kuin joitain kauan sitten irronneita osia olisi liukunut paikoilleen. Jokin syvä jännitys lihaksissa purkautui. Heräsin välillä hirveään tarpeeseen vahingoittaa itseäni. Päästiin kompromissiin: raavin ranteitani sen sijaan, että olisin viiltänyt kurkkuni auki. Kirvelyyn keskittyminen rauhoitti osaani.

Heräsin vasta päiväruualle. Kävin pyytämässä ja sain hoitoa ranteitteni naarmuille. Päiväkahvin aikaan lapsiosat halusivat taas kaakaota. Kun kannoin sitä pöytään, teki taas mieli raapia ranteita. Istuin alas, ja kysyin osaltani, miksi. Se selitti minun ansainneen kipua, koska en ollut estänyt sitä, mitä äidille tapahtui.

Kysyin siltä, miten olisin voinut. Näytin sille kolmevuotiaan lapsen niin elävästi, kuin saatoin kuvitella. Se hämmentyi.

Siirsin syyllisyyden tilanteesta mielensärkijälle. Silloin parahti se lapsiosa, joka yhä istui lastenhuoneen lattialla, järkyttyneenä tapahtuneesta. "Jos isi on paha, minäkin olen." Korjasin sitä. Minä en ole paha. Minä olin lapsi. Minusta olisi pitänyt pitää huolta.

Soturi, jonka tunnistin lopulta huomattavasti vahvistuneeksi Altaïriksi, haki lapsen toipumaan.

Ilmeisesti olin ehtinyt nukahtaa sinä yönä. Heräsin ämpärin kolahdukseen lattialle. Seuranneet tapahtumat: vihainen isä, vyön soljen osumat, äidin pelko ja pahimpana se, että isä meni hakkaamaan raskaana olevaa vaimoaan, minkä jopa minä lapsen mielessäni ymmärsin pahemmaksi, hirveämmäksi kuin sai olla... Kaikki se yhdistyi mielessäni nukkumiseen. Kunhan valvon öisin, pahaa ei tapahdu.

Se oli pienen lapsen epätoivoinen yritys tehdä maailmasta ennustettavampi, ymmärrettävämpi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)