21.5.2017

Viattoman syvä uni

Eilisilta ei meinannut sujua millään. Opamox naamaan: pyörin tunnin sängyssä. Ei vaikutusta. Uusi Opamox ja Tenox naamaan: aina kun meinasin torkahtaa, havahduin siihen, että vihainen 12v. raapi ranteitani verille.

Lopulta päivystävä lääkäri määräsi minulle Ketipinorin. Se toimi. Nukuin syvää unta, heräämättä. Näin ihania, onnellisia unia. Herättyäni päässä oli hiljaista ja se "taistele-tai-pakene"-jännitys, joka lihaksissani on ollut niin kauan kuin muistan, oli kadonnut. Ei lopullisesti, koska tunnen sen palaavan jo tätä kirjoittaessani, mutta kuitenkin: nukuin kuin pikkulapsi! (Jonka kotona EI tapella ja joka kokee olevansa turvassa.) Huomaan nyt odottavani ensi yötä innolla(!), varsinkin kun minulle luvattiin lisää tuota ihmeainetta. Opamox ja Tenox korvataan nyt sillä.

Suihkussa sain oivalluksen unestani. Se oli yhtä onnea, auvoa ja läheisyyttä, kunnes aloin miettiä keinoja tehdä siitä vielä parempi. Silloin alitajuntani alkoi sabotoida onneani, väkijoukot änkivät tuijottamaan, kaikki yrittämäni epäonnistui. Unessa ärsyyntymiseni kasvoi ja yritin vain kovemmin. Hereillä ymmärsin: olin alkanut suorittaa onnellisuutta, kuten aina kaikkea. Se johti onnettomuuteen, suruun ja raivoon. Leikistä, läheisyydestä ja onnesta ei ollut tietoakaan.

Oli myös tärkeää, että unessa oli Dyykkari. Tajusin meidän olevan tässä samanlaisia: hän suorittaa tätä suhdetta, sen sijaan, että nauttisi siitä. Siksi osaamme tehdä toisemme vain onnettomiksi, vaikka yritämme päinvastaista. Onni ei tule pakolla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)