19.5.2017

Victim blaming

Olin menossa vessaan, kun pitikin istahtaa lattialle. "Joulupukki on kuollut," minulle kerrottiin. Se osa, joka on hoitanut lapsiosiani koko tämän ajan, on nyt niin uupunut, että se kannettiin sairastuvalle.

Yöllä heräsin (taas). Viisivuotias lapsiosani (päiväminääni) kiljui yöminäni olevan paha. Sillä oli vahva käsitys siitä, että uhri on aina paha, koska hän on tehnyt jotain sellaista, että ansaitseekin tulla lyödyksi. Yritin puhua sitä ympäri: Että jos mies hakkaa naista vyöllä, niin kumpi viedään vankilaan?

"Nainen," lapsiosa vastasi järkähtämättä: "nainen on tehnyt jotain pahaa."

Vaihdoin esimerkkiä. Entäs, jos mies murhaisi naisen? Sama vastaus.

Koska en päässyt itseni kanssa tappelussa puusta pitkälle, päätin käydä yöhoitajan juttusilla. Selostin hänelle tilanteen. Siinä jutellessa kiinnityin paremmin aikuiseen puoleeni ja tuli mieleen antaa 5v:n "lainata" vanhemman osani päättelytaitoja, että se pääsisi jumistaan. Se toimi.

Tajusin, ettei tämä uhrin syyttäminen ollut vain mielensärkijän ja muiden hyväksikäyttäjieni minulle opettama asia, vaan myös (erityisesti) äitini oppi. Miksi isä löi äitiä? Koska äiti suututti isän.

Tästä seurasi, että päiväpuoleni alkoi vihata yöpuoltani: Senkin uhri!!

Tajusin myös, että persoonani jakautumisen on pitänyt tapahtua viimeistään, kun olen ollut viisivuotias. Mikä taakka lapselle!

Nyt sisäinen viisivuotiaani on oppinut, että tuhma on se, joka lyö. Ehkä tästä alkaa neuvottelut eri osapuolten välillä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)