30.6.2017

Yhä kotona

Mitä ihminen voi tehdä, kun ei jaksa edes olla ja hengittää? Väsyn jo nurmikolla istumisesta. Käytin kissat lenkillä (puolen tunnin homma) ja kaaduin eteisessä kontilleni läähättämään.

Pään sisällä tapahtuu paljon. 8-vuotias maalattialla makaava pikkutyttö on tehnyt kanssani paljon töitä. Olen pukenut sen ja antanut sille kuumaa kaakaota. Chtulhu on poiminut tytön mukaansa ja yhdessä lohikäärmeiden kanssa ne ovat tuhonneet talon, missä se kaikki tapahtui. Lapsi on rukoillut Chtulhua, että tulisi hulluksi ja alkaisi itkeä. Olemme harjoitelleet itkemistä.

Olen yrittänyt päästä kiinni vihaan tapahtumista. Se on suuri tunne, mutta välttelee minua.

Kuolen tylsyyteen, enkä jaksa enää pääni sisältöä. Toimintakyky, palaa jo! Haluan jaksaa edes katsoa sarjoja...

Kehomuististani on purkautunut muistoja vauva-ajalta. Ilmeisesti valokaappiin joutuminen heti synnytyksen jälkeen oli minusta pikemminkin rauhallista kuin traumatisoivaa: Kukaan ei tapellut tai itkenyt. Kasvoistani on purkautunut paljon imemisliikkeitä. Minun on ollut nälkä, olen imenyt, mutta maitoa ei ole tullut. Olen itkenyt nälkääni. Olen rauhoitellut osaa syömällä vatsani täyteen kolmen tunnin välein, etten kokisi nälkää.

Olen muistanut myös imeneeni, mutta maidon mukana tuli paha maku. Nyt tunnistin sen veren mauksi. Kun vaihdettiin tuttipulloon, minulla oli niin nälkä, että join kunnes puklasin. Pelästyin ja itkin. Joku löi minua. Laiminlyöjän on täytynyt olla hyvin väsynyt.

Kaikki tämä on purkautunut kasvojeni lihasmuistista ja kielestäni. Katsotaan, mitä muuta vielä sieltä löytyy.

Haluan ulos pääni sisältä ja maailmaan! Nykyhetkeen!

29.6.2017

Oma koti kullan kallis...

Pääsin osastojaksolta kotiin. Heti ensimmäisenä yönä näin unen, jota kutsun pahimmaksi painajaiseksi. Siinä on kannibalismia ja gorea enemmän kuin kauhuleffoissa. Missään ei ole turvassa. Se on unen tärkein sanoma.

Katsoin tänään dokumentin Sensitive - the Untold Story. Siinä todettiin, että turvan kokemus on erityisherkille vielä tärkeämpi kuin ei-herkille. Voin allekirjoittaa tämän. Osastolla oli turvalliset rutiinit. Täällä ne ovat poissa. Täällä on liikaa ärsykkeitä. Liikaa kissoja, liikaa melua, liikaa kaikkea. Tarvitsen omaa aikaa hiljaisuudessa ja lepoa. Tarvitsen valmiin ruuan nenäni eteen ja nukkumaanmenoajan. Haluan takaisin turvaan.

Katsotaan, missä kunnossa olen maanantaina. Silloin on ensimmäinen polikliininen käynti osastolla, mikä siis tarkoittaa tsekkausta, miten pärjään kotona.

27.6.2017

Keho herää

Fysioakustinen tuoli on tehnyt ihmeitä. Lantioni on huomaamattani päätynyt oikeaan asentoon. En ensin tajunnut, miksi kävelyni hidastui vanhan mummon köpöttelyksi. Sitten huomasin, että lantioni olikin pystyssä sen vanhan "perse sojottaa"-asennon sijaan. Ilmankos vauhti hidastui! Piti opetella kävelemään uudelleen.

Selkäni on reagoinut lantion paikalleen loksahdukseen ja vanhat jumit ovat suorastaan poksahdelleet auki. Hieman yllättäen myös jalkapohjani ovat olleet kipeänä, kun jalkojen pienet lihakset ovat joutuneet tasapainoilemaan minua uudella tavalla.

Ikävämmältä on sitten tuntunut kasvolihasten avautuminen. Ensimmäistä kertaa ikinä lihakseni nykivät hallitsemattomasti. Otan ilmeitä automaattisesti, tai joku ottaa niitä puolestani, ja joudun peilistä katsomaan, mitä tunnetta kasvoni yrittävät ilmaista. Inho ja itkun pidättely ovat olleet yleisimpiä, mutta mukana on ollut myös hämmästystä ja muita tunteita. Onneksi olen osastolla, niin kukaan ei ihmettele ilmeilyäni.

Eilen puhuminen oli hetken hankalaa, kun kieleni oikea puoli aukesi ennen vasenta. Mutta olen saanut yhteyden tuntoaistin kautta jo käsiini, kurkunpäähän ja sydämeen asti! Niin, ja vasempaan varpaaseen. Mutta siinä välissä ei sitten ole mitään, mikä on hieman oudon tuntuista...

25.6.2017

Valemuistoista

TW: hirttäminen

Roikun käsilläni köydessä, joka on kiedottu kaulani ympärille. Mies raahaa minua pitkin mökin lautalattiaa ja toteaa: "Näin käy, jos kertoo [muille]." Miesporukka hurraa taustalla.

Olen taas osastolla ja yksi osani alkoi ehdotella lähes pakkomielteenomaisesti hirttäytymistä. Tai ainakin sen yrittämistä niin, että jäisi jälki. Koska minä ansaitsen tulla hirtetyksi. Olen kertonut. Kaikille. Terapeutille. Siskolle. Suvulle. Hoitajille. Lääkäreille. Dyykkarille. Kavereille.

Olen ilmeisesti yhdistänyt tämän aiemman muiston omenapuu-muistoon. Toinen osani nimittäin muistaa tilanteen niin, että siinä ei ollut köyttä, vaan köydestä vain puhuttiin. Mielensärkijä käski meidän poimia puusta omenoita, vaikka emme yltäneet niihin. Toinen osani lisäsi köyden muistoon, koska minä ansaitsen sen mielestä tulla hirtetyksi. Sanoihan mielensärkijäkin niin: "Hirttääkö teidät pitäisi!!"

...Tai sitten haluan vain ajatella näin, koska se vaihtoehto on niin kauhea.

24.6.2017

Pelosta

Sarjakuva @ oglaf.com

Tapasin osan, joka yritti tappaa hyönteisiä, joita tunki jatkuvalla syötöllä takaraivossani olevista kahdesta paiseesta, jotka löysin sieltä meditoidessani. Käsitykseni takaraivoni muodosta oli aivan epärealistinen. Olin jo aiemmin saanut selville, että isompi paise hyönteisineen edusti hulluksi tulemisen pelkoa. Pienempi edusti kuolemanpelkoa.

Selitin osalle, ettei pelkojen tappaminen hyödytä mitään. Ne eivät siitä katoa. Se itki. Nimitin sen pelkojen hoitajaksi. Kehotin sitä suhtautumaan pelkoihin kuin Tuulen laakso -elokuvassa suhtaudutaan Ohmuihin: Ne ovat pelottavia, mutta välttämättömiä. Ne suojelevat metsää, joka hitaasti puhdistaa maata myrkyistä.

Nyt sitten olen hitaasti tehnyt yhteistyötä tämän osan kanssa. Olemme edityneet hyvin pikkulapsen pelon kanssa herneiden joutumisesta nenään. Harjoitellaan tällaisen pienen pelon kanssa ensin, ja edetään sitten suurempiin. Pelkoni ovat nyt huomattavasti rauhallisempia, kun niillä on hoitaja, eivätkä pyri niin voimakkaasti kerjäämään huomiota.

Takaumia

TW: lapsiporno, hyväksikäyttö.

Pääsin osastolta kotiharjoitteluun juhannukseksi. Olen yrittänyt saada tuntoa palautetua kasvoihini. Niissä on ollut paljon jumissa oksennusrefleksin pidättämistä, takaumia peniksistä, jopa muisto hetkestä, jolloin pedofiili ei saanut seisomaan, ja nauroin hänelle. Turpaanhan siitä tuli.

Ei mikään ihme, että kasvoni ovat olleet ilmeettömät, kuin naamio. Olen siirtänyt kasvoni jalkoihini ja takaraivooni. Kun teki mieli tehdä ilme, joka olisi saattanut johtaa pahoinpitelyyn tai sen pahenemiseen, olen sen sijaan jännittänyt lihaksia muualla kehossani. Ilmankos lihakseni ovat olleet tukkojumissa.

Tänään menin lukemaan kirjaa seksuaaliterapiasta. Ensimmäinen suomeksi aiheesta julkaistu teos. Kirjassa todettiin hyväksikäytön saattaneen alkaa mukavissa merkeissä, mutta kulkeneen siitä sitten rajan yli. Ja että mitä nuorempi uhri on ollut, sitä vähemmän hänellä on ollut mahdollisuuksia pitää rajoistaan kiinni. Sitten luin virkkeen, jossa kerrottiin, että hyväksikäyttöön on saattanut sisältyä kuvien yms. näyttämistä kiihotustarkoituksessa. Meinasin oksentaa. Muistin, että mielensärkijä näytti minulle valokuvia. Otin tyynyn ja kiruin siihen. Annoin itselleni luvan muistaa ja unohtaa, mitä niissä kuvissa oli. Ne eivät olleet lapsipornoa. Ne olivat aivan tavallisia perhealbumin kuvia minusta kylvyssä, uimarannalla, saunomassa. Mielensärkijälle ne olivat pornoa. En ymmärtänyt sitä silloin. Minulle ne kuvat olivat jotain aivan muuta: Hauska hetki äidin kanssa, kun kylvettiin. Ekaa kertaa Espanjassa. Kummitädin kanssa saunassa, turvallinen ja lämmin hetki. Miksi isi näytti minulle kuvia noista hetkistä ja sitten teki minulle pahaa? Eikö minulla saanut olla sellaisia hetkiä? Olinko tehnyt niiden aikana jotain pahaa? Lapsena en ymmärtänyt.

Nyt minua oksettaa. Otin kaksi ketipinoria, harkitsin soittavani osastolle kriisipuhelun, mutta sitten menin keittiöön ja muistin, että on vuosi 2017. Ehkä se taas tästä.

19.6.2017

Syreenin tuoksu

Olin eilen kävelyllä sairaalan puutarhassa. Syreenit kukkivat. Tuoksu oli minusta niin ihana, että leikkasin kolme terttua mukaani. Vein ne huoneeseeni ja sujautin tyynyliinani sisään, että saisin nukkua syreenin tuoksussa. Virhe.

Juuri ennen nukahtamista muistin. Olin mummolan etupihalla nauttimassa syreenien tuoksusta. Mummon pihalla on kaksi valtavaa syreeniä, jotka kukkivat violetein kukin. Äkkiä minua kutsuttiin. Ukki ja mielensärkijä seisoivat autokatoksen kivetyksellä ja vilkuttivat minulle. Kehoni reagoi heti. Jähmetyin. Oli kuin suonissani olisi virrannut jäätä. Kurkkuani kuristi. Etsin katseellani mummoa ja laiminlyöjää. Muistin heidän menneen alapihalle. Juoksin sinne niin nopeasti, että en edes muista, miten sain painavan rautaportin auki.

Molemmat naiset ihmettelivät, mitä niin pelästyin. En saanut selvää sanaa suustani. Mummo rauhoitteli ja motkotti sitten, että olin jättänyt portin auki. Menimme yhdessä sulkemaan sen.

Tiesin siis jo lapsena, että ukki + mielensärkijä - naiset = huono yhdistelmä. Ukki + mielensärkijä + naiset = turvallista. Olin vain unohtanut tämän. Syreenin tuoksu palautti tiedon mieleeni. Työstin asiaa koko yön ja heräsin aamulla kuin en olisi nukkunut sekuntiakaan. Heiluin aamupalalle, join lasin mehua, menin takaisin nukkumaan. Mehun herättämä vatsani sai minut lopulta hakemaan itselleni puuroa ja muuta aamupalaa. Sitten takaisin nukkumaan.

Kolme palloa valoa, kiitos!

Meditoidessani kysyin, mikä tarvitsee huomiota. "Vatsa." Ensin sieltä nousi kipeitä tunteita. Toivotin ne tervetulleiksi. Niiden väistyttyä näin vatsastani nousevan kultaista valoa loistavan pallon. Se oli Itseluottamus. Se asettui sydämeeni. Tunsin kiitollisuutta ja intoa. Sitten nousi toinen valopallo, Leikkisyys. Sekin asettui sydämeeni. Kolmas pallo oli nimeltään Lepo. Ihmettelin sen nimeä, mutta sen asetuttua sydämeeni huomasin, että pystyin milloin tahansa kurottamaan sitä kohti, ja rentouduin. Pystyin nukahtamaan ja nukkumaan levollisesti. Pystyin rentoutumaan kesken päivän!

Tunnustelin aluetta, josta valopallot olivat kohonneet. Niiden alla velloi yhä itkun meri, mutta äkkiä sen alta aukesi tulppa ja se valui kuiviin. Sen alta paljastui kivettynyttä paskaa. Se täytti koko lantioni alueen. Se on kaikki sitä paskaa, mitä olen lapsuudessani joutunut kestämään. Sen irrottamiseksi tarvitsen terapeutin apua. Mutta hetkeksi paska katosi ja sen alta paljastui pieni timantti. Se kohosi ylöspäin ja asettui siihen reikään sielussani, jonka täyttämiseksi suklaalla, shoppailulla ja biletyksellä olen omistanut vuosia. Se timantti on olemukseni. Nyt minun täytyy vain noudattaa Buddhan toista neuvoa: Tunne itsesi. Minun pitää tutustua tähän ihmiseen, joka olen.

Timantti asettui myös sisäisen lapseni rintaan. Se on yksi ja sama timantti, mutta me emme ole sama asia. Lapsi selitti tämän asian minulle nauraen.

Tänään vatsastani nousi vielä yksi valopallo. Se kohosi sydämeni ohi ja hetkeksi pelästyin. Se tiesi kuitenkin, minne se oli menossa. Sen nimi oli Toivo ja se asettui kurkunpäähäni, äänihuuliin. Se toivoo, ettei kurkkua enää kuristaisi pelko. Se toivoo, ettei ääntäni enää tukahdutettaisi. Se toivoo, ettei enää tarvitse kirkua kauhusta.

15.6.2017

Hullu palloa halaa

Kannoin eilen mukanani osastolta saamaani palloa, koska "pavvo" oli viimeinen turvallinen asia, jonka osani muisti. Tunsin itseni 3-vuotiaaksi ja letitin tukkani sen mukaan. Sidoin itseäni nykyhetkeen parhaani mukaan: kävin suihkussa, söin, kävin FA-tuolissa ja kävelyllä. Silti ahdisti ja rintaa puristi. Lopulta otin pallon mukaan sänkyyn ja kysyin: "Mikä tarvitsee huomiota?"

Yllätyksekseni se oli nenä, joka halusi täristä pois inhoa. Annoin sen nykiä ja annoin takaumien tulla ja mennä. Lopulta pääsin rintakehään. Pallean ympärillä oli huolta äidistä: Miten äiti pärjää? Olin lapsena vaatinut itseltäni mahdotonta: Pelastaa laiminlyöjä mielensärkijältä. Keskityin hengittämään tunteen läpi. Sen alta paljastui vihaa ja rakkautta äitiä kohtaan.

Ylempänä, rintalastan alla puristi jokin muu. Sieltä löytyi lopulta huoli isästä ja muisto. Näin kahden miehen lyövän mielensärkijää pimeällä kävelytiellä. Hän jäi maahan makaamaan. Minulle tuntematon mies tarttui minua kädestä ja mitään sanomatta ajoi minut kotiin. Kiipesin portaat ovelle ja kun äiti avasi oven, hän oli huolesta suunniltaan: "Missä sinä olet ollut??" Hän otti minut syliin ja lohdutti. Muiston alta nousi huoli isästä, pelkoa, mutta myös ihana tunne: Äiti lohdutti.

Tänään päivä alkoi paskasti. Ahdisti. Kaikki tuntui pahalta. Sain disso-kohtauksen ja kaaduin osaston käytävälle sätkimään palloani puristaen. Minut kannettiin sänkyyni, missä sain toipua. Kävin FA-tuolissa, mikä helpotti vähän. Kävin tapaamassa lääkäriä, mistä jäi tunne, ettei hän edes halua auttaa minua. Haluan tämän ahdistuksen pois!!! Ja hän vain nostaa nykyisten lääkkeiden annostuksia...

Tuo tämän päivän kohtaus alkoi siitä, että tunnustelin mieleni avulla oikean solisluun alla tuntunutta kipua. Äkkiä kasautunut ahdistus pomppasi pilviin, tartuin pallooni, ryntäsin huoneestani ja päädyin lattialle. 3-vuotias osani selitti myöhemmin, että se oli halunnut piilottaa pallon, ettei sitä vietäisi siltä. Sitä lohdutti paljon, että minut autettiin sänkyyn ilman, että palloa revittiin käsistäni. Minun annettiin pitää se, ja lopuksi vielä hoitaja varmisti, että minulla on palloni.

Dyykkari hajoaa kotona epätietoisuuteen, kun osastojaksoni vain venyy. Minä hajoan, kun en jaksa kuin maata ja ehkä syödä karkkia. Ehkä kuunnella musiikkia. Tänään sain kerätä koko päivän voimia, että sain koneen päälle ja tämän kirjoitettua.

Pitäkää huolta itsestänne.

14.6.2017

Pallo


TW: seksuaalinen hyväksikäyttö, pedofilia.

Olin kerhossa leikkimässä hoitajan kanssa. Vieritin pallon hänelle, hän takaisin minulle. "Pavvo!" huudahdin iloisena aina ennen kuin työnsin pallon matkaan.

Sitten isä tuli hakemaan. Hänellä oli mukanaan kaksi miestä. Kaikki kolme virnistelivät. Jäykistyin.

Mielensärkijän nostaessa minut, huusin kuin syötävä. Miehillä oli pakettiauto. Istuin isän sylissä, ilman turvavyötä.

Perillä miehet veivät minut pakettiauton perälle, riisuivat housuni ja hankasivat erektiotaan haaroväliini.

Olin enintään 3-vuotias.

12.6.2017

Paljon on tapahtunut

Yritän jaksaa kirjoittaa, vaikka voimat on ihan loppu. Olen tänään ottanut kaikki tarpeen mukaan otettavat rauhoittavat, ja olen silti valmis hirteen. Omahoitaja yrittää saada lääkäriä kiinni, että saisin rauhoittavia vielä lisää. Lääkitystä myös kuulemma nostetaan.

Paljon on jäänyt blogiin kirjaamatta, koska olen ollut liian poikki. Liian väsynyt lääkekokeiluista, liian väsynyt kotiharjoittelusta, liian väsynyt työskentelystä kehoni kanssa. Tähän asti on tapahtunut seuraavaa:

Lääkitys: Venlafaxinin korotus jouduttiin pysäyttämään 4. päivänä, koska oloni muuttui sietämättömäksi. Annos laskettiin 150mg--> 75mg. Lisäksi aloitettiin Abilify-niminen lääke (7,5mg), josta en ollut aiemmin kuullutkaan. Sen pitäisi vähentää ahdistusta Ketipinorin tyyliin, mutta ei aiheuttaa väsymystä. Minä kun nukun yhä valtavasti. Herään vain syömään ja hoitoihin. Illalla vähän piristyn, 2-4 tunnin ajaksi. Nukahtaakseni yöksi tarvitsen Tenoxin.

Keho: Olen saanut kehotunnon palaamaan pään lisäksi selkärankaan lantioon asti, henkitorveen ja keuhkoputkiin, ruokatorveen ja mahalaukkuun. Myös jalat alkavat tuntua osalta minua. Vatsasta sain purkaa pois pelon solmua. Sanoitin siellä asuvan lapsiosan tunteita: Äidillä on hätä! (Mielensärkijä huusi laiminlyöjälle, teki ehkä pahempaakin.) Millaiseen perheeseen minä oikein olen syntymässä? Kun sain nämä purettua ulos, solmu hellitti. Johan minä sitä kauan kannoin, yli 30 vuotta. Pallean ympäriltä olen saanut purkaa ulos häpeää laiminlyöjään liittyen. Sydämen ympäriltä olen purkanut pois pelkoa ja yrittänyt korvata sitä rakkaudella ja myötätunnolla itseäni kohtaan. Kun näin vihdoin tapahtui, tuntui kuin lämpö olisi hulvahtanut koko kehooni. Lyhyen aikaa tunsin koostuvani valolla täyttyneistä verisuonista. Hyvä olo jäi.

Mikä sitten on ollut se apu kehon kanssa? Meditaatio ja fysioakustinen tuoli. Olen käynyt siinä nyt joka arkipäivä viikon ajan, ja tällä viikolla jatketaan samaan malliin. Opettelin meditoimaan Headspace-sovelluksen (ilmaisversio) ja Ehdoton hyväksyminen -kirjan avulla. Hyödyllisimmiksi olen kokenut Kyllä-meditaation (kaikelle mieleen nousevalle sanotaan Kyllä, ja sen annetaan mennä. Viime aikoina olen huomannut sanovani Kiitos ja kokevani kiitollisuutta kaikista ajatuksistani. Ne opettavat minulle lisää itsestäni.) ja kehotuntoa kasvattavan meditaation.

Osat: Niitä on noussut pintaan yhtä kyytiä ja rytinällä. Syy siihen, että tarvitsin tänään niin paljon lääkkeitä, oli eilinen puhelinsoitto sukulaisilta. Oli puhetta ukista ja mielensärkijästä. Yritin puhelun aikana muistuttaa, että psykologi oli antanut ohjeen puhua kanssani lähinnä säästä ja muista kevyistä aiheista, ettei lauottaisi pintaan mitään, mitä ei terapiasuhteen ulkopuolella voida työstää. No.

TW: pedofilia, raiskaus

Tarvitsin eilen rauhoittavia tavallista runsaamman satsin, että sain nukuttua. Tänään alkoi jo aamusta ahdistaa niin, että kävin hakemassa parin tunnin sisään kaikki päivän tarvittavat. Aamupalan jälkeen yritin nukkua lisää, koska olin kuolemanväsynyt. Osa nousi pintaan. Muistin elävästi istuneeni alasti ukin sylissä, ja se kirottu hirviö pisti sormen pimppiini. Järkytyin. En osannut sanoa mitään. Ukki istui, kuin mitään ei olisi oudosti.

Kävin heti kertomassa tapahtumasta mummolle ja laiminlyöjälle. He olivat kahvipöydässä. Me muut olimme saunoneet, ukki, minä ja sisko. "Ukki pisti sormen mun pimppaan!" Lyhyen vaivautuneen hiljaisuuden jälkeen mummo ja laiminlyöjä jatkoivat keskusteluaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olin hämmentynyt, mutta tulkitsin tilanteen niin, että ilmeisesti ukki saa työntää sormen pimppaani, ihan samalla tavalla kuin korvaani, napaani tai nenääni, vaikka se minusta tuntuikin ikävältä.

(Eipä ole pitkään aikaan tuntunut näin vaikealta kirjoittaa blogia.)

Tänään muistin kaiken: Miltä se tuntui, miltä ukki haisi. Melkein juoksin kansliaan vaatimaan lääkkeitä. Nyt. Äkkiä. Purin itseäni, raavin itseäni. Ahdistus oli sitä kokoluokkaa, että se oli autettavissa vain lääkkeillä.

"Eikö olekin helpompaa näin saunassa?" mielensärkijä kysyi ukilta. Kaksi pedofiilia vaihtamassa vinkkejä saunan lauteilla, samalla kun minua hyväksikäytetään.

Halusin käpertyä palloksi ja kadota. Ei ukki. Ei.

/TW

Lämpimimmät lapsuusmuistoni ovat mummolasta: Siellä sai syödäkseen, ei tarvinnut nähdä nälkää. Siellä sai puhtaat vaatteet ja sai nukkua puhtaissa lakanoissa. Siellä oli turvassa. Paitsi että ukki oli lääppijä. Lääppijä ja katsoja, jota mielensärkijä rohkaisi.

Yritän saada lääkäriä kiinni, että tämä ahdistus vihdoin hellittäisi. Tänään on todellakin huono päivä. Onneksi tänään on vielä tuolihoito ennen nukkumaan menoa, saatan peräti saada nukahdettua.

10.6.2017

Ninja-turtles-prinsessa

"Minä haluan kuolla."
"Kyllä. Mitä sinä halusit ennen kuin halusit kuolla?"
Osa on hämmästynyt. Ensin se ei muista. Sitten se vastaa: "Halusin leikkiä."
Näen pikkutytön leikkimässä. Prinsessamekko päällä, muovinen tiara päässä, muovinen taikasauva kädessä lapsi keimailee pelikuvalleen.

Sitten ovi aukeaa. Isä huutaa. Lumous on poissa. En enää leikkinyt sitä leikkiä.

Annan lapselle luvan leikkiä prinsessaa, jos se haluaa. Selitän, että mielensärkijän reaktio ei johtunut leikistäni.

Tästä rohkaistuneena etsin käsiini toisen osan.

"Haluan tappaa itseni," se sanoo.
"Mitä halusit, ennen kuin halusit tappaa?"
Taas hämmästys. Sitten näen Turtlesien viemärikiiturin niin elävästi, kuin yhä pitäisin sitä kädessäni. Siinä on käärmeitä, ammuksia, jotka voi oikeasti ampua...

Huutoa. Pelästyn. Keittiöstä tuli poika, joka pelästyi, että rikon hänen lelunsa. Hän kieltää minua leikkimästä niillä.

Taas annan osalleni luvan leikkiä, kuten se haluaa. Hämmästyksekseni prinsessa-leikkiä leikkinyt osani tulee pyytämään ninja turtles -osaani mukaan leikkiin. Osat rupeavat leikkimään yhdessä.

Kun myöhemmin kaivelin lisää ja kysyin osilta "Miksi?", sain selville, että prinsessa halusi olla pidetty ja hyväksytty. Turtles-osa halusi olla taitava. Taitava, ei tietävä. Ero on tärkeä. Muistellessani taaksepäin olen opetellut uutta aina oppiakseni taitavammaksi: taitavaksi tunnistamaan eläimiä, käyttämään yrttejä, kertomaan vitsejä.

Siinä missä mielensärkijälle riitti tietää paljon, minä halusin oppia, jotta tiedostani olisi jollekin apua.

Myöhemmin päivällä kävin fysioakustisessa tuolissa. Tajusin sen jälkeen, että minulla on kaksi jalkaa. Toinen niistä on kuulunut prinsessalle (oikea) ja toinen ninjalle (vasen). Ilmankos vasen on kuin tukki ja oikea haluaa tanssia. Nyt ninja ja prinsessa jakoivat jalat kahtia, että molemmilla on vähän kumpaakin jalkaa. Myöhemmin osat yhdistyivät. Nyt sisälläni seikkailee ninja-turtles-prinsessa, ikä 6v.

3.6.2017

Meditointi ja kehotunto

Pystyn vihdoin taas lukemaan kirjoja. Pitkään keskittymiskykyni oli niin olematon, ettei se onnistunut. Nappasin käteeni pitkään odottaneen kirjan Ehdoton hyväksyminen. Siinä Tara Brach kertoo omasta tiestään oman itsensä hyväksymiseksi. Kirjan harjoitukset olivat pitkälti minulle tuttuja: Hengitysten laskemista, tietoista läsnäoloa, kyllä-meditaatiota (kaikille mieleen tuleville ajatuksille sanotaan "kyllä", ja annetaan niiden olla tai mennä menojaan).

Sitten tuli se käänteen tekevä meditaatio-ohje. Tara kuvailee, kuinka hän istui ohjatussa meditaatiossa ja ohjaaja neuvoi heitä sormi kerrallaan tunnustelemaan kehoaan sisältä päin. Olen kyllä tehnyt rentoutusharjoituksia, joissa kehoa skannataan päästä varpaisiin, varpaista päälakeen tai sormista varpaisiin, mutta olen aina tehnyt sen asentoaistin, kehon pinnan kautta. Kun nyt yritin tunnustella itseäni sisäpuolelta, en tuntenut mitään. Olin ontto. Löysin kiinnekohdan liikuttamalla silmiäni. Niiden ympäriltä alkoi löytyä tuntoa. Hitaasti hivuttamalla löysin poskeni, otsani. Korvien kohdalla oli hankalaa, mutta kun vihdoin löysin oikean korvani, koko aluetta alkoi kuumottaa ja se tuntui kuin hohtavan valoa. Innostuneena jatkoin eteenpäin. Löysin toisen korvani, leukani, kaulani. Olkapäiden kohdalla törmäsin seinään: Liikaa suuntia, jonne jatkaa. Pelkäsin menettäväni kosketuksen löytämiini alueisiin. Keskityin pelkooni, annoin sen olla ja muistutin itseäni siitä, että luotan kehoni kykyyn parantua. Kehoni on ehjä, eikä siinä ole mitään viallista. Lopulta pelko hellitti.

Kallonpohja tuntui turvalliselta paikalta jatkaa. Hahmotin hitaasti selkärankani lapaluiden väliin, missä minulla on taas ollut kipeää. Kirjan ohjeiden mukaan lakkasin pelkäämästä kipua, vain tunnustelin sitä. Tunnustellessani aluetta lihakseni alkoivat luonnostaan etsiä oikeaa paikkaansa ja kipu lievittyi.

Koko harjoituksen ajan annoin mieleen tulevien ajatusten tulla ja mennä. Ajatus nousi, nimesin sen ajatukseksi, sanoin sille "kyllä" ja annoin sen tehdä, mitä se halusi. Hämmästyin, miten jopa pelko, tunnistettuna, nimettynä ja tarkasteltuna viipyi hetken ja sitten katosi.

Kun ruokakello soi ja keskeytti meditaationi, huomasin käveleväni valmiiksi ryhdikkäästi. Kun tunnustelin kehoani sisältäpäin, löysin myös sen asennon, jossa sen oli luonnollisinta olla. Minua ei enää pelottanut, että kaadun taaksepäin. Koko harjoituksen ajan minusta tuntui älyttömän hyvältä kehossani. Yritin jatkaa vielä ennen nukahtamista, mutta silloin olin jo liian väsynyt. Ilokseni kuitenkin löytämäni ja tunnustelemani kehon osat tuntuvat nytkin, vaikka vain kirjoitan tätä, enkä erikseen yritä "kaivaa" niiden tuntemuksia esiin. En malta odottaa sitä hetkeä, että vihdoin saan yhteyden koko kehooni!

Toisaalta tiedän, että matkasta ei tule helppo. Olkapäiden kohdalla nousi todella epämiellyttäviä tuntemuksia ja kehoni tuntuu halkeavan kahtia, vaikka mitä yritän. Olenkin nyt tunnustellut varovasti vain yhtä puolta kerrallaan. Työ on hidasta, mutta ei Roomaakaan päivässä rakennettu.

Ph'nglui mglw'nafh Cthulhu R'lyeh wgah'nagl fhtagn

Osa yritti tehdä näyttävän sisääntulon. Valitettavasti tunnistin sen välittömästi osaksi ja kysyin jo vähän kyllästyneenäkin, mitä se halusi. Olin samana päivänä jo ratkaissut kiinteän ahdistuksen ongelman (kuolemanpelkoa, joka lävisti minut kuin keihäs) ja joukon traumaan kiinni jääneiden pikkulasten ongelmia (ei, sinä et ole paha, mielensärkijä oli). Osa paljastui rakenteelliseksi osaksi. Sen tehtävänä oli ollut vahtia, ettei vatsassani vellova itkun meri pääsisi ikinä ulos. Siis ennen kuin on turvallista. Koska nyt tähtien asento näytti oikealta, se nousi meren pohjasta ja alkoi yhteistyöhön kanssani.

Olin haudannut sen syvälle. Nukkuvan hirviön päällä olivat kaikki itsemurhayritykseni (3-vuotiaasta alkaen). Käytin yhden päivän kelaten niitä läpi ja suunnaten niiden sisältämän vihan mielensärkijään ja hyväksikäyttäjiini. Toisen päivän käytin hulluksi tulemisen pelkoni käsittelyyn. Muistelin läpi kaikki kerrat, jolloin olin pelännyt tai luullut tulleeni hulluksi. Niitä oli yllättäen vähemmän kuin itsemurhayrityksiä. Vasta nämä läpikäytyäni hirviö nousi. Se esitteli itsensä Cthulhuksi.


Aloimme työhön. Kyynelkanavani oli tukittu murskeella. Kun Cthulhu yritti poistaa sitä, joukko kerubeja hyökkäsi sen kimppuun. Cthulhu söi ne. Annoin sille tehtäväksi purkaa esteet, jotka olen rakentanut itseni ja itkemisen väliin. Se ryhtyi työhön. Jutellessani osalleni se esiintyi hyvin pienenä, lähes ihmisen kokoisena. Se oli selvästi puolellani. Osiani se pelotti. Seuraavina öinä se kasvoi kokoa ja raivasi tietään läpi alitajuntani. Unissani se sai meren vellomaan ja aina herätessäni sen pinta oli noussut: Ensin napaani, sitten palleaani ja nyt se liplattaa jo melkein kurkussani.


On kuvaavaa, että osa valitsi itselleen tämän ulkomuodon. Hahmon keksinyt H. P. Lovecraft kuvaili sen hirviöksi, joka nukkuu kuolemankaltaisessa unessa valtameren pohjassa, mutta aiheuttaa psyykkisillä voimillaan levottomuutta ja jopa hulluksi tulemista ihmisten mielissä. Kun tähtien asento on oikea, Cthulhu nousee merestä tuhoamaan. Osan aktivoituminen todellakin sai osan osistani uskomaan, että ne ovat tulleet hulluiksi, yksi jopa väitti olevansa psykoosissa. Sain lohduttaa ja rauhoitella niitä.

Kerubit yrittävät estää minua itkemästä, koska vanhempieni antaman mallin mukaan minun piti olla pikkuenkeli: Posliininukke, jota voi pukea kauniisti ja esitellä, mutta joka ei itke tai muutenkaan esitä tunteita. Ne kantoivat mukanaan hylätyksi tulemisen pelkoa: Jos itken, äiti lähtee. Lisäksi ne tiesivät, että jos itken, isä lyö. Seuraan mielenkiinnolla, mitä tästä kamppailusta seuraa.