15.6.2017

Hullu palloa halaa

Kannoin eilen mukanani osastolta saamaani palloa, koska "pavvo" oli viimeinen turvallinen asia, jonka osani muisti. Tunsin itseni 3-vuotiaaksi ja letitin tukkani sen mukaan. Sidoin itseäni nykyhetkeen parhaani mukaan: kävin suihkussa, söin, kävin FA-tuolissa ja kävelyllä. Silti ahdisti ja rintaa puristi. Lopulta otin pallon mukaan sänkyyn ja kysyin: "Mikä tarvitsee huomiota?"

Yllätyksekseni se oli nenä, joka halusi täristä pois inhoa. Annoin sen nykiä ja annoin takaumien tulla ja mennä. Lopulta pääsin rintakehään. Pallean ympärillä oli huolta äidistä: Miten äiti pärjää? Olin lapsena vaatinut itseltäni mahdotonta: Pelastaa laiminlyöjä mielensärkijältä. Keskityin hengittämään tunteen läpi. Sen alta paljastui vihaa ja rakkautta äitiä kohtaan.

Ylempänä, rintalastan alla puristi jokin muu. Sieltä löytyi lopulta huoli isästä ja muisto. Näin kahden miehen lyövän mielensärkijää pimeällä kävelytiellä. Hän jäi maahan makaamaan. Minulle tuntematon mies tarttui minua kädestä ja mitään sanomatta ajoi minut kotiin. Kiipesin portaat ovelle ja kun äiti avasi oven, hän oli huolesta suunniltaan: "Missä sinä olet ollut??" Hän otti minut syliin ja lohdutti. Muiston alta nousi huoli isästä, pelkoa, mutta myös ihana tunne: Äiti lohdutti.

Tänään päivä alkoi paskasti. Ahdisti. Kaikki tuntui pahalta. Sain disso-kohtauksen ja kaaduin osaston käytävälle sätkimään palloani puristaen. Minut kannettiin sänkyyni, missä sain toipua. Kävin FA-tuolissa, mikä helpotti vähän. Kävin tapaamassa lääkäriä, mistä jäi tunne, ettei hän edes halua auttaa minua. Haluan tämän ahdistuksen pois!!! Ja hän vain nostaa nykyisten lääkkeiden annostuksia...

Tuo tämän päivän kohtaus alkoi siitä, että tunnustelin mieleni avulla oikean solisluun alla tuntunutta kipua. Äkkiä kasautunut ahdistus pomppasi pilviin, tartuin pallooni, ryntäsin huoneestani ja päädyin lattialle. 3-vuotias osani selitti myöhemmin, että se oli halunnut piilottaa pallon, ettei sitä vietäisi siltä. Sitä lohdutti paljon, että minut autettiin sänkyyn ilman, että palloa revittiin käsistäni. Minun annettiin pitää se, ja lopuksi vielä hoitaja varmisti, että minulla on palloni.

Dyykkari hajoaa kotona epätietoisuuteen, kun osastojaksoni vain venyy. Minä hajoan, kun en jaksa kuin maata ja ehkä syödä karkkia. Ehkä kuunnella musiikkia. Tänään sain kerätä koko päivän voimia, että sain koneen päälle ja tämän kirjoitettua.

Pitäkää huolta itsestänne.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luen jokaisen kommentin ja arvostan niitä, vaikka en aina vastaakaan. :)