24.7.2017

Helvetisti tapahtunut

...mutta olen ollut liian väsynyt kirjoittamaan siitä.

- Olen ymmärtänyt, että petin Dyykkaria, koska en kestänyt sitä, että hän vain rakasti minua. Olen lapsena tottunut siihen, että sama ihminen sekä vihaa että rakastaa minua. Reagoin jäykästi, kuten traumatisoituneen kuuluukin ja palautin tutun "tasapainon".

- Olen palannut kehooni, vaikka en vielä tunnekaan mitään rintakehästä alaspäin sisäpuolelta.

- Olen maadottanut itseäni tietoisen kävelyn ja meditaation avulla. Aloin taas joogaamaan.

- Olen lukenut kirjaa Jäljet kehossa, ja ymmärtänyt sen avulla, että kiintymyssuhteeni kehittyminen on häiriintynyt jo ennen 2. ikävuotta, koska äitini oli tunnekylmä. Hän ei osannut vastata viesteihini, koska häneltä puuttui äidin malli. Hänen oma äitinsä oli sairaalassa suurimman osan hänen varhaislapsuudestaan.

- On tapahtunut asioita, jotka ovat antaneet aiheen epäillä, että eräs tuntemamme ihminen on pedofiili ja tehnyt pahaa tuntemallemme lapselle. Asiaa tutkitaan, ja olemme tolaltamme.

11.7.2017

6.7.2017

Naamio putoaa

Kasvolihakseni ovat alkaneet aueta, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että minulla on lähes koko ajan hyvin närkästynyt ilme. Tunnistin ilmeen heti: Se on laiminlyöjän perusilme. Lapsena tulkitsin sen tyytymättömyydeksi, tarkemmin sanottuna tyytymättömyydeksi minuun. Nyt ymmärrän, että se on itkun pidättelyn ilme. Jos pysähdyn ja kuuntelen kehoani, se haluaa itkeä. Tunne vain puuttuu. Olen yrittänyt edistää asiaa harjoittelemalla itkemistä aina voidessani ja antamalla kehon täristä. Myös fysioakustisessa tuolissa käyminen on auttanut. Mutta kasvoissa on paljon avattavaa... Tilanne jatkuu jo kolmatta viikkoa. Ehkä tämä vähitellen tästä...

2.7.2017

Valaistuminen (yksi niistä)

Päivän takauma: mielensärkijä lyö minua, koska maiskuttelin ruokaa syödessäni. Halusin vain tunnustella ruuan rakennetta suussani. Laiminlyöjä huusi mielensärkijälle: "Älä lyö lasta!" Palleani tuntui kutistuvan kasaan. Olin saanut äidin huutamaan isälle.

Siirsin lempeästi häpeän mielensärkijälle ja vapautin kivun palleastani. Elämä jatkuu.

Päivän oivallus: Pahinta siinä, mitä minulle tehtiin, ei ollut se, MITÄ minulle tehtiin, vaan se, että kokemani kipu on saanut minut kokemaan olevani erityinen. Siis erillinen kaikista muista. Ymmärsin tämän lukiessani kirjaa Ehdoton hyväksyminen. Juuri MINUN pitää kirjoittaa kirja kokemuksistani, koska olen erityinen. Juuri minun eikä kenenkään muun. Siksi olen kokenut vihaa, kun olen huomannut muiden ehtineen ensin, enkä halunnut lähteä mukaan kirjaprojektiin, jossa olisin ollut vain yksi muiden joukossa. Totta kaihan kokemani oli niin omassa luokassaan, että minä ansaitsen erityiskohtelua.

Tämä erillisyyden kokemus on saanut minut työntämään ihmisiä luotani ja tehnyt minusta todella vaikean ihmisen hankalissa tilanteissa. Se on saanut minut katkeraksi kokemastani köyhyydestä, koska olenhan jo kärsinyt niin paljon! Todellisuudessa kaikki kärsivät, ja eristäessäni itseni muista, minulta jää se näkemättä. En näe ihmisiä todellisina, vaan heijastan heihin kaikki sisäiset pelkoni. Heistä tulee ilman omaa syytään raiskaajieni jatke.

Kuinka voisin siis ikinä kuulua mihinkään porukkaan, eihän kukaan halua olla kanssani. Lisäksi olen niin erityinen kokemani jälkeen, etteivät he varmaan edes ymmärtäisi minua. Kuinka voisin ikinä kiinnostua ihmisistä yleensä, kun näen heidät mahdollisesti vaarallisina?

Kipuni on tehnyt minusta kusipään. Haluan muuttaa tämän. Haluan kohdata ihmiset kuin Dalai Lama: Nähdä heidät omana itsenään, eikä pelkoni heijastumana.